kylmyys tilalle astuu.

 

En vain voi,

en millään pysty,

sinua rakastamaan,

kanssasi elämään.

 

Tiedän sen,

tunteitasi loukkaan,

mutta olemalla kanssasi,

eläisin valheessa.

 

Miksi satuttaa enempää,

itseäni tai sinua,

ei kukaan pystyisi,

valheessa elämään,

olemaan onnellinen,

jos ei luottaa voi,

eikä totuutta tietää saa.

 

Onko väärin,

onko pettämistä,

jos sanon etten rakasta,

jos myönnän,

tunteeni kadonneet,

vaipuneet synkkyyden alle.

 

Muistan sen,

ja tiedän sen,

joskus sanoin,

minä sinun olen,

sinua rakastin.

 

Mutta totuus on se,

kaikki muuttuu,

ikuisuutta ei ole,

sitä ei voi luvata.

 

On vain hyväksyttävä,

elämää jatkettava,

toisemme unohdettava,

tuska lievitettävä.

 

Lupaa silti,

vaikket luottaisikaan,

vaikka vihaisit, 

elä onnellinen elämä.

On aika,

hyvästit jättää,

unohtaa,

pyyhkiä ajatuksista,

muistojen aalloista.

 

-------

 

Viimeinen tuomio

 

Kädet kylmenee,

veri pakenee,

sydän pysähtyy,

ajatus katkeaa.

 

Mitä tapahtunut on,

sitä tiedosta en,

kylmyys minut valtaa,

pimeys lankeaa.

 

Kuitenkin lopulta,

jotakin muodostuu,

sumuverhon alta,

jotakin kummallista.

 

Lämpö poskiani hipoo,

tuntoaistini palaa,

värejä syntyy,

tummia hahmoja vaeltelee.

 

Alkaa tulla kuuma,

kuuluu ilkeää naurua,

kiehahduksia,

näkyy kuumaa laavaa.

 

Sumuverho astuu sivuun,

näen vain valtaistuimen,

ison ja jykevän,

hahmon sillä istumassa.

 

Silmiäni siristän,

kuva selkenee,

itse pääpiru,

minut tuomitsee...

 

-------

 

Mielemme vankila

 

Synkkyyteen vajoan,

tunnen sen,

en estää yritä,

annan virran viedä.

 

Koska lopulta tiedän,

ainoa mitä saan,

on taivaallinen olo,

keskellä helvetin.

 

Ensin katoaa,

äänet ympäristön,

kuuluu vain liekkien huminaa,

hiljaisia askelia.

Askel kohti kirkautta,

punaista ja keltaista,

tulta ja piruja.

Lopulta koko kehoni,

mieleni ja sieluni,

helvettiin astuu.

 

Olen tervetullut,

kunhan ensin puhdistaudun,

kävelen läpi liekkien,

uhrini verta juoden.

 

Voimani palaavat,

ihana tunne valtaa,

harvat uskovat,

mikä siunaus tämä onkaan.

 

Tätä joka ilta odotan,

päivän kidutuksesta,

kun rentoutumaan pääsen,

mieleni vankilaan.

Uhrieni verta juoden,

tuskani peitän,

ja ainoastaan hymyni näytän.

 

Läpi jokaisen päivän,

jaksan vain veren voimalla,

vain käynnillä helvetissä,

astumalla keskelle liekkejä.

 

Ei muuta mahdollisuutta,

selvitä elämän kidutuksesta,

onneksi meillä jokaisella,

on oma mielemme vankila...